Muurulan kirjastonhoitaja Sirpa Vilkas oli kaunis, huoliteltu, simpsakka neiti, joka ei yleensä turhia aikaillut. Alakoulun rehtori Martti Alamäki oli pyylevä, joviaali vanhapoika, jolla oli tapana ottaa asiat loivin liikkein. Ja juuri siihen Sirpa oli tuskastunut: kun ei kosintaansa saanut selvää vastausta! Mutta Martti raukka oli ollut niin häkeltynyt kaikesta osakseen tulleesta rakkauden määrästä, ettei ollut saanut sanaa suustaan silloin, kun se olisi ollut kaikkein tärkeintä.
Sirpa oli loukkaantunut sydänjuuriaan myöten, pakannut kapsäkkinsä ja lähtenyt. Hätääntynyt Martti oli lähtenyt Sirpan perään, mutta tämä ei ollut häneen enää vilkaissutkaan. Sillä hetkellä Martin elämästä katosi valo.
Niinpä Martti oli päättänyt, että hän ottaa itseään niskasta kiinni ja ryhdistäytyy. Sitten hän menee kirjastoon ja kosii Sirpaa. Ja niin Martti osti uuden tuulipuvun, hölkkäsi iltaisin ympäri Muurulaa, kävi parturissa ja meni kansalaisopiston salaattikurssille. Ennen nukkumaan käymistä hän harjoitteli eteisen peilin edessä, miten lemmitylle sanotaan "kyllä, rakas" empimättä, varmasti ja koko sydämestä. Hän aikoi totisesti muuttua uudeksi mieheksi, hänellä oli missio!
Ninni ja Sohvi yökyläilevät toistensa luona aina tilaisuuden tullen. Tapahtuipa eräällä hiihtolomalla Sohvin kotona:
Ninni havahtui
hereille keskellä yötä. Mihin, mitä se oli, sitä hän ei tiennyt…oliko se uni,
vai oliko hän kuullut äänen oikeasti. Rapinaa. Ninni nousi istumaan vuoteessa,
mutta veti peiton korviin asti, ettei lämpö karkaisi. Sohvin kotona, vanhassa
kartanossa, oli vähän viileää, varsinkin öisin. Hän etsi villasukkansa sängystä
ja veti ne jalkaan. Sitten hän pujottautui lattialle niin hiljaa kuin osasi,
melkein hengittämättä ja vilkaisi ikkunasta alhaalla levittäytyvää pihamaata,
jossa paljaat koivuvanhukset seisoivat arvokkaina pakkasyön upeassa kuutamossa,
lumihangen kimaltaessa miljoonina timantteina.
Ninni katsoi
ystäväänsä; kuunvalon kajossa hän näki Sohvin nukkuvan sikeästi sängyssään eikä
tämä ollut havahtunut mihinkään. Sohvi olikin maininnut jo tottuneensa ikälopun
kotitalonsa rapinoihin. ”Talo elää”, Sohvi oli sanonut illalla, kun Ninni oli
kysynyt, kummitteleeko täällä. ”Mutta ei pitäisi kummitella”.
Pitäisi ja
pitäisi, Ninni ajatteli ja häntä hermostutti vähän. Hänen pitäisi oikeastaan
mennä käymään vessassa, mutta sinne päästäkseen pitäisi hiipiä alakertaan, ja
talo napsui ja huokaili joka puolelta. Varmasti ullakolla oli ainakin hiiriä,
jotka pitivät meteliä.
Ninni hiipi pois
Sohvin huoneesta tasanteelle, josta näki suoraan alas eteishalliin. Yövalot onneksi
valaisivat portaikkoa sen verran, että näki suunnilleen eteensä eivätkä
kummitukset päässeet yllättämään pilkkopimeässä. Silti hän huokaisi
helpotuksesta päästyään vessaan, jonka kirkas valo oli enemmän kuin tervetullut
ja karkotti viimeisetkin varjot mielen perukoilta.
Paluu yläkertaan
sujui helpommin, mutta silti Ninni kuunteli ääniä joka askeleella. Yhtäkkiä
jotain pehmeää sujahti hänen ohitseen. Kuului pieni ”kur”. Oliko se kissa? Miksi
en tiedä siitä mitään, Ninni ajatteli, ei Sohvi ollut puhut kissasta halaistua
sanaa. Ninni hypähteli viimeiset askelmat pikavauhtia, pujahti Sohvin
huoneeseen ja takaisin peiton alle. Tovin hän kuunteli vielä yön ääniä, mutta
vähitellen Sohvin sängystä kuuluva tasainen hengitys rauhoitti hänenkin
levottoman mielensä.
Ninni oli jo
syvässä unessa, kun hänen ikkunalaudalla kuunvalossa lepäävä lumottu kirjansa
rapsahti tutunoloisesti: uusi sivu oli kääntynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti